2.10.2016

Lauhavuori

Lauhavuoren kansallispuisto sijaitsee Isojoen  ja Kauhajoen rajamaastossa. Se on luontonsa ja geologiansa puolesta omanlaisensa, eroaa ympäristöstään. Lauhavuoren korkein kohto (231 m) on yksi Etelä Suomen korkeimmista kohdista.

Aivan pienen kierroksen siellä kävelin, hyvin merkityn Rantapolun joka lähtee Lauhavuoren näkötornilta.
Sää suosi, kannatti lähteä. Metsissä ja luonnossa viihtyvälle paljon nautittavaa.


Ruskeaa ruskaa aamupäivän auringossa


Selfie


Jäkälää on runsaasti. Paliskunnan tänne voisi perustaa, ruokaa riittäisi mittavammallekin porotokalle. Susia ja ahmojakin harvassa ja vähän lunta talvella, helppo olisi poron kapsutella jäkälät lumen alta esiin.


Muurahaisten kekoja on runsaasti, ihmekkös tuo kun neulasia pesien rakenteluun riittää.


Kansallispuistossa kun ollaan niin puut saavat kaatua luonnon ehdoilla ja jälki on sen mukaista, aitoa alkuperäistä luontoa.


Yksi kuva myös insinööritieteestä. On rakennettu Lauhavuorelle näkötorni, puusta tehty.


Jos jaksaa reilut sata askelmaa torniin kavuta niin näkymät kyllä palkitsevat



Lauhavuorelta löytyy myös hienno rakka alue. Karua kauneutta.


Rakkavyön ylitse on luontopolulle rakennettu puinen käytävä kohtaamispisteineen. Kuriositeettina kerron että kaksi vuotta sitten kun myös vaeltelin näissä maisemissa oli tässä istuskelemassa ryhmä koululaisia. Palavasieluinen opettaja kertoi innoittavasti tapahtumista jotka ovat johtaneet tämä kivikon syntyyn niin oli innoissaan että ei havainnut että valtaosa oppilaista näpläsivät älypuhelimiaan kuulokkeet korvilla.

Kyllä Lauhavuoren maisemiin kannattaa lähteä, luonnosta, metsistä kiinnostunut ei varmasti pety. Jos on syysaikaan liikkeellä tarjoutuu myös mahdollisuus puolukoiden ja suppilovahveroiden keruuseen.

28.9.2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Maailmanlopun merkkejä


Satuin katsomaan arvostamani TVn kirjallisuusasiantuntian herra Puttosen haastattelevan Gustafssonia uuden kirjansa tiimoilta. Oli Puttonen ollut kertomansa mukaan niin täpinöissään kirjan luettuaan että jo se herätti mielenkiintoni lukea kirja ja halua osaltaan vahvisti kirjailijan mielenkiintoiset, uteliaisuutta nostattavat juttelukset.

"Ihminen taipuu hyvään ja pahaan. Mutta täysin hukassa olemme vasta, kun luovumme toisista ihmisistä ja kosketuksesta meitä ruokkivaan maaperään"

Näin päättää HS:n kirja-arvostelija tarinansa kirjasta. Ja tällaisiin tunnelmiin päättyy myös kirja.


Kirjan luettuani olin vähän hämmennyksissäni että mitä mieltä minun siitä pitäisi oleman. Ei ole aivan helppo luettava, jättää paljon lukijan pohdittavaksi että mitä nyt tuon ja tuonkin sattumuksen  tausta on. Uskoisin että jos lukisin toisen kerran ja vähän rauhallisemmin niin teos avautuisi  paremmin. No näinhän se tahtoo olla kirjan kuin kirjan kanssa varsinkin jos lukee liiaksi juonen vuoksi opusta.


Kenkään kirjan keskeisistä henkilöistä ei toden totta ole keskivertoinen ihminen. Erikoisia ovat ja vähän sellaisiksi, tuntemattomiksikin jäävät. Myös dialogit kirjassa ovat erikoisten ihmisten ajatustenvaihtoa. Smaltalkki ja ilmoista puhuminen puuttuu tyystin.  Ja mitä symboloikaan tuo iso sika, metsässä asusteleva, joka aika ajoin esiintyy kirjassa. Jotain erikoista, vähemmän sikamaista siinä oli kun ei nälässä tullut ammutuksi ja syödyksi.

Kirjan loppu, pari viimeistä sivua on kirjoitettu niin hienosti että tasajalkalukija saa toisenkin kerran miettiä miten siinä kävi eikä sittenkään ole aivan varma. Tällainen on vähän masentavaa kun ymmärtää oman rajoittuneisuutensa tulkita ja ymmärtää kirjailijan ajatusten juoksua.

Arvostamaani Pentti Linkolaankin vähän viittaillaan, ei kovin hyvässä, on liian urbaani näille maaimanlopun eläjille.

Maailmanlopun tunnelmista huolimatta tai ehkäpä loiventamaan karmeutta viljelee kirjailija myös karua huumoria, hyvä näin.


Pakko myöntää että kirja ja näkemäni TV haastattelu (katsoin vielä Areenasta toiseenkin kertaan)  herätti mielenkiintoni kirjailijaa kohtaan siinä määrin että tänään hain kirjastosta Guttafssonin aikaisemman kirjan Huorasatu.



Tällaisen ikkunan takaa tarkkaili kirjan päähenkilö Ahma uhkaavaa maailmaa ulkopuolella







Kukkia kirjailijalle kiitokseksi erikoisesta, mukaansa tempaavasta lukukokemuksesta 

19.9.2016

Mannerheimintie, Naantali

Satuinpa viime kesänä matkalla Ruotsiin poikkeamaan Naantaliin. Kirkossa käytyiin, oli siellä kiitettävän ystävällinen ja avulias täti ihminen kertoilemassa Naantalin, kirkon ja birgittalaisluostarin vaiheista. Kirkkohan on ammoin alkuperäisessä asussaan ollut juuri tuo Pyhän Birgitan nunnakunnan luostari keljoineen päivineen.

Käyskeltiin sitten siinä lähirannassa, vieri vieressä viehättäviä kahviloita ja ravintoloita. Muudatta Risto Räppääjä elokuvaakin on noissa maisemissa filmattu. Nämä Räppääjä elokuvat sivumennen sanottuna ovat erinomaista viihdettä myös seniori ikäisille ei tosikoille tai heille jotka vanhuuden kangistumista haluavat viivästää. On nimittäin niin että jos pystyt melihyvällä näitä katsomaan on se varma merkki siitä että et ole vielä valmis vanhuuden apatian oloiseen mielentilaan. Tosipirteille ja lapsiperheillehän on aivan siinä kirkon naapurissa Muumimaa eämyksineen tarjolla. Niin eikähän ole pitkälti presidentin kesäpaikkaan, Kultarantaankaan.



Naantalin vanhaakaupunkia halkoo Manneheiminkatu,
mahtipontinen nimi on vylälle annettu 


Tämä hotellikyltti oli niin houkutteleva että jos ei olisi ollut
laivalippuja Tukholmaan illaksi niin olisi tehnyt mieli jättäytyä yöksi



Kylttejä joka lähtöön oli kaupan Mannerheiminkadun puodissa. Mitä se nyt tähän kuuluukaan niin juolahti mieleeni intialaisen kirjailijan Narayanin kirja Kilimaalarin rakkaus, kannattaa se lukea jos sattuu silmiinne, on kyllä hyvä kirja.
Vähän näitä katsellessa olisi toivonut että olisi ollut myös suomenkielisiä - no Suomen lippu sentään liehui kaksikielisesti.


Mieluummin tällaisia katselen kuin riemunkirjavia ja välkkyviä neonvalo nimikylttejä, niin ainakin päiväsaikaan



Valoa pimeään ja historian siipien havinaa,
Atte ollut aikaansa seuraava mies



Tällaisia ovat katukuvat olleet ennen parempina aikoina. Ero aikamme kirkonkylän (kaupunkejahan ne muka monet nyt ovat) raiskattuun ja uudisrakennettuun keskustaan on huikea. Ei paina viihtyvyys nykyaikaisen kaupunkisuunnittelijan vaaassa paljon


On talon asukki asettanut kukat kadunkulkijan silmälle iloksi

 


Kelpaa sateen sattuessa katoksen alla  varjoa kaikessa rauhassa availla.
Ja on siroudessaan, kaarissaan viehättävä katsoa


Jos puu noin kasvaa niin mielikuvitukseton ja puusilmäinen ihminen sahaa sen pois. Naantalilainen on ajatellut asian paljon paljon paremmin. Hieno oivallus!

Teressa Myllymäki: Karhulehto


Myös auringonkukilla on oma osansa kirjassa 



Kirja alkoi ajallisesti lähes lopusta. No näinhän ne kirjailijat useinkin konstailevat. Tai ei se tietysti mitään konstailua ole vaan kokonaisuus on tarkoin harkittu ja sommiteltu. Ongelmaksi ajassa hyppelyn voi kokea vain ymmärtämätön tai liiaksi hoppuinen vain juonen vuoksi kirjaa lukeva.


Ja juoni, tapahtumien kulku se lukijaa otteessaan pitääkin tässä kirjassa. Kaunokirjallisena tuotoksena, ei ainakaan kaltaiseni kuitenkin aika pinnallisesti asiaa arvioiva, voi kovin korkealle arvostaa. Tulee mieleeni entisten aikojen Hopeapeili ja Nyyriikki viihdelukemistot, toisaalta kohtuuton rinnastus tämä kun en itse koskaan kyseisiä kirjaisia ole lukenut mutta näin nyt kuitenkin kuvittelen. Ja onhan noidenkin julkaisujen sivuilla monet sittemmin kuuluisat kirjailijat uraansa aloitelleet.

Erilaisia rakkaustarinoita, traagisia kohtaloita on sijoitettu erilaisiin raameihin runsaasti. Helppoa ja konstailematonta tekstiä kunnes yhtäkkiä loikataan unikuvien ihmeellisiin maailmoihin. Kontrasti kirjan alkupuolen selkeän yksinkertaisen elämänmenon ja lopun ihmeellisten, arkielästä irtautuneiden sfäärien välillä on huikea.

Useimmat kirjan henkilöt ovat jotenkin erikoisia, keskimääräisistä tallaajista poikkeavia. Tämä tietysti voi olla osaltaan asia joka ihastuttaa monia lukijoita, ehkä vaikkapa tässä kuvittelemassani "hopeapeili" hengessä.

Päähenkilöiden yhteys kevyen (rock?) musiikin maailmaan saattaa myös tässä kirjassa viehättää kyseisen musiikin ystäviä.

Ikävä nyt että tiivistelmäni voinee äkkiseltään tulkita sangen negatiiviseksi, siihen ei pidä juuttua ja vielä kerran taustaksi että ansioni ja kykyni kirjallisuuden arvioimiseksi ovat sangen kevyet, aikani kuluksi kirjoittelen käydessäni mielessäni kirjoja läpi tuoreeltaan lukukokemuksen jälkeen.







Onnea ja menestystä toivotan Terersalle, tästä on hyvä ponnistaa aina vaan vieläkin parempaan.




13.9.2016

Pieni potenssipuoti


Jos haluat kaiken raskaan, kantaa ottavan ja korkealentoisen tekstin ohessa lukea jotakin aivan pehmeä ja lutuista niin ota tämä Karin Holmqvistin kirja. Sen lukemisessa ei kauan mene. Jää jotenkin mukava ellei aivan herttainen olo. Ei siinä pornoa ole, ei väkivaltaa, kaikki menee parhain päin.

Holmqvist on ruotsalainen, kotimaassaan kovin suosittu, tätäkin kirjaa myyty yli 150 000 kappaletta!

Pähkinänkuoressa sanottuna kirjassa on katkelma kahden yli kahdeksankymppisen vanhapiika sisaruksen elämästä. Haluavat ulkopuuseen sijasta taloonsa sisävessan mutta mistä rahat? Ikäneidot kekivät tavan, toteuttavat haaveensa. Hieman kosketellaan myös ikäneitojen pikkuveljen elämää, ongelmia avioelämässä lähinnä.



Karin (s 1944) itsekkin näyttää niin hertaiselta vanhemmalta tädiltä.


Tällaisen voikukkaseppeleen  haluaisin
Karinille ojentaa